Mielenterveydestä

  • Lukuaika:5 mins read
  • Artikkelin kategoria:SOTE

Pari päivää sitten ilmestynyt Helsingin Sanomien juttu Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa koskevista ongelmista (maksumuurin takana) käsittelee asiaa ja sitä vaikeuttavia tekijöitä perusteellisesti. Valitettavasti se ei uskalla ottaa selkeää kantaa mielenterveyspalvelujärjestelmän eriarvoistuviin ja luokkaeroja vahvistaviin vaikutuksiin, eivätkä siinä mainitut keinot mielenterveyspalvelujen parantamiseksi mene kyllin pitkälle.

Verrattuna monien kokemiin pitkiin jonotuksen jaksoihin, minun pääsy mielenterveyspalvelujen piiriin oli suhteellisesti helppoa. Vuoden 2019 kesäkuun alussa työterveyslääkärin käynnin seurauksena minulle diagnosoitiin keskivaikeaa masennusta ja heti aloitettiin lääkityksellisen hoidon. Saman vuoden heinäkuussa työterveyslääkärin antaman suosituksen mukaisesti vaihdoin ensimmäisen lääkkeen toiseen, kalliimpaan tuotteen. Elokuussa pääsin psykiatrin vastaanotolle taas työterveyden puolella. Toista kertaa kävin psykiatrin luona syyskuun alkupuolella, jolloin minulle kirjoitettiin lausunnon psykoterapian tarpeesta. Lokakuun alun tullessa, saatuani muutaman kymmenen erilaisille psykoterapeutille lähetetyistä pyynnöistä kielteisen vastauksen ja käytyäni pari tutustumiskäyntiä, josta maksoin yhteensä n. 100 euroa, päädyin loppujen lopuksi valitsemani psykoterapeutin toteuttaman pitkään kuntoutusterapiaan, jossa tähän mennessä olen käynyt jo yli puolitoista vuotta.

Summa summarum, oltuani kuntoutujana 19 kuukautta sekä lääkityksen ja psykoterapiakäyntien kustannukset huomioon ottaen, olen maksanut n. 150 euroa kuukaudessa keskimäärin minun omasta taskusta. Vaikka tämä ei välttämättä kuulosta järkyttävältä, on tärkeää muistaa, että parantumisen hintaan ei kuulu pelkästään hoitoon liittyvät maksut. Sen sijaan masennukseen sairastuminen uhkaa työkykyä, toimeentuloa, sosiaalisten verkostojen kestävyyttä ja elämänhalua. Vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä henkilö voi helposti joutua pitkiin sairauslomajaksoihin ja osa-aikatyöhön sekä niistä johtuviin merkittäviin tulomenetyksiin. Näin on käynyt myös minulle. N. 8 lyhytaikaisen sairausloman, kahden työterveysneuvottelun ja yhden kolme kuukautta kestäneen osa-aikatyön jakson jälkeen jäin toivottomasti jälkeen työssä, ja vuosituloni putosivat neljänneksellä. Olen tottunut elämiseen loputtomassa stressissä epävarmasta tulevaisuudesta, mikä on ihan varmasti hidastanut parantumisen etenemistä.

Hesarin jutun luettuani ja omien julkisen mielenterveyspalvelujärjestelmän kokemusten perusteella voin todeta, että kaikesta huolimatta olen etuoikeutettu. Miten kävisi, jos olisin työtön tai opiskelija? Mitä tapahtuisi, jos olisin apurahatutkija tai vapaa toimittaja? Kuinka työläämpi olisi pääsyni hoidon piiriin, jos asuisin Suomessa B-tyypin oleskeluluvalla ulkomaalaisena opiskelijana täysin oikeudetta Kelan etuuksiin ja sen rahoittamiin palveluihin? Viimeksi esitettyä esimerkkiä olen kokeillut itse ja voin sanoa sataprosenttisesti, että sellaisten henkilöiden pääsy kuntoutuspsykoterapian piiriin on poissuljettu. Moni vieraskielinen Suomen asukas ei osasi löytää itselle äidinkieltään puhuvan psykoterapeutin lainkaan. Nykyään yhä useammille työttömille, epävarmoissa työsuhteissa työskenteleville matalapalkkaisille työntekijöille (joista moni on nuori ja nainen) ja köyhille eläkeläisille taas tutustumiskäyntien, terapian omavastuuosuuksien ja lääkkeiden hintalappu olisi liian korkeaa. Ihan jokaiselle pitkät jonotusajat tarkoittaisivat terveyden vaarantumista.

Tämänpäiväinen suomalainen äärimmäisen pirstaloitunut mielenterveyspalvelujärjestelmä on meidän luokkayhteiskunnan peilikuva. Moni ei halua tunnustaa se tosiasia, että mielenterveysongelmista kärsivät Suomen asukkaat asettuvat tuloeroihin ja työsuhteisiin perustuvaan hierarkkiseen järjestykseen. Tässä hierarkiassa ylimpänä ovat varakkaat, joille psykoterapian maksu on pikkurahaa; sitten työterveyden asiakkaat, joille saaminen lausunnon Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian hakemista varten työterveyden puolella toimivasta psykiatrista on enemmän tai vähemmän nopeaa; sitten suomalaisten huomattava vähemmistö ja maahanmuuttajien laaja enemmistö, joiden on jonottava jopa vuosia saadakseen tarvitsemansa lausunnon psykiatrista ja joskus maksettava liian kalliista patenttilääkkeistä; ja alimmalla sijalla paperittomat ja B-tyypin oleskeluluvalla Suomessa oleskelevat henkilöt, joiden joukosta todennäköisemmin löytyy ihmiskaupan uhrit ja turvapaikanhakijat, joiden palvelutarpeiden taso saattaa olla ihan omaa luokkaa. Toisin sanoen, jokaisen tulotaso sekä asema yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla määrittelevät avun saamisen mahdollisuutensa ja helppoutensa.

Jutussa todetaan, että psykoterapeuttikoulutusten maksuttomuuden ja niiden resurssien lisäämisen ohessa ennaltaehkäisevien palveluiden saatavuutta on parannettava perusterveydenhuollon puolella, jotta “pitkäaikaista psykoterapiaa tarvitsevien potilaiden määrää” vähentäisi, ja ”[t]ällöin todennäköisesti jäisi paremmin resursseja niille potilaille, jotka tarvitsevat pitkää tai ultrapitkää psykoterapiaa”. Pahoinvointi kohdistuu suhteettomasti sellaisiin ihmisiin, joilla ei ole varaa hoidon hinnan omavastuuosuuksien maksamiseen, eli edellä mainitun hierarkian alimmilla sijoilla oleviin. Siksi järkevin veronmaksajien hoitokustannusten hillitsemisen ja hoitoon pääsyn helpottamisen kannalta ja samaan aikaan ainoa moraalisesti oikein ratkaisu on rakentaa aidosti hyvin rahoitetun, yleisen ja ilmaisen ennaltaehkäiseviin palveluihin panostavan julkisen mielenterveyspalvelujärjestelmän, jossa voiton tavoittelu on kielletty.

Paikallisella tasolla kunnat ovat avainasemassa pyrittäessä rakentamaan sellaisen järjestelmän. Meidän demokraattisessa hallinnassa olevana työnantajana kunta voi ja sen pitää luoda uusia psykoterapeuttien ja psykiatrien työpaikkoja jokaiseen terveyskeskukseen. Kuntien on lisättävä koulupsykologien määrä huolehtiakseen nuorten mielenterveydestä. Tiedän kuntien voivansa tarjota jokaiselle kuntalaiselle sekä perusmielenterveyspalveluita, että pidempää psykoterapiaa maksutta ja omin varoin toteutettuina. Meidän on kyettävä pyytämään enemmän, sillä hyvinvointivaltio toimii hyvin ainoastaan siinä tapauksessa, kun ei ketään jätetä jälkeen.